Kielityylit ja ilmaisutyylit – tyypit ja ominaispiirteet

Mikä on kielityyli?

Tekstin yhtenäisyys syntyy, kun sen eri osat sovitetaan oikein yhteen. Näitä ovat esimerkiksi:

• syntaksi (lauseiden rakentaminen – yksinkertaiset tai hyvinkin moniosaiset lauseet);
• sanasto (sanojen valinta, kuten termit, muotisanat tai puhekieliset ilmaukset);
• sananjohdolliset keinot (kuten hellittelymuodot, suurentelevat ilmaukset ja sanayhdistelmät);
• taivutukselliset keinot (kuten arkaismit ja uudissanat) sekä foneettiset keinot (kuten onomatopoeettiset ilmaukset, allitteraatio ja riimit).

Ilmaisutyyli eli tietynlainen rakenne antaa tekstille sille ominaisen tyylillisen muodon. Näin tekstillä voidaan toteuttaa tiettyjä, usein tarkasti määriteltyjä tehtäviä.

Kielityylin valinta ja siihen liittyvä tekstin asianmukainen organisointi riippuvat esimerkiksi seuraavista tekijöistä:

• tilanne, jossa kirjoittaja on;
• tekstin aihe;
• kohderyhmä eli vastaanottaja;
• viestinnällinen tavoite;
• kirjoittajan omat mieltymykset (esteettinen näkemys ja kielellinen herkkyys);
• muoti (tietylle ajalle tai aikakaudelle ominainen kieli).

Mitä kielityylejä on olemassa?

Tiedät nyt, että kielityyleille on ominaista tietty muoto, jonka avulla täytetään määrättyjä tehtäviä ja tavoitetaan kohderyhmä eli vastaanottaja. Tutustutaan seuraavaksi tärkeimpiin tyyleihin.

Puhekielinen tyyli

Suurin osa puheesta on puhekielistä (poikkeuksena voivat olla esimerkiksi oikeudenkäyntipuheenvuorot). Puhekieltä käytetään myös monissa kirjallisissa tekstilajeissa, kuten kirjeissä, päiväkirjoissa ja sähköposteissa sekä usein blogeissa. Opimme sen luonnostaan, koska kohtaamme sitä ensimmäisistä elinpäivistämme lähtien.

Tässä tyylissä käytetty sanasto voidaan jakaa seuraavasti:

• tunnepitoisuudeltaan neutraaliin sanastoon (kaikki ympärillämme olevaan liittyvä);
• ekspressiivisiin ilmauksiin (kuten leikillisiin tai arkisiin ilmauksiin ja kirosanoihin).

Puhekielessä voidaan käyttää:

• fraaseja ja idiomeja (esimerkiksi: nyt meni sormi suuhun, olen korviani myöten tässä);
• toistoa (esimerkiksi: kaikkialla vain vihreää ja vihreää, kevät on vihreyden aikaa);
• kieliopin vastaisia, monimutkaisia tai niin sanottuja anakoluuttisia lauseita eli vääristyneitä ja virheellisiä rakenteita (esimerkiksi: ensin koira kuoli, ja sitten sen emäntä);
• ellipsejä eli lauseen itsestään selvien osien poisjättämistä (esimerkiksi: minä kuuntelen rockia ja mieheni klassista musiikkia).

Viranomaiskieli

Tämä ilmaisutyyli on tyypillinen erilaisille viranomaisille ja niitä edustaville henkilöille. Se on puhekielen jälkeen toinen yleisimmistä tyyleistä.

Viranomaiskielestä voidaan erottaa kaksi alalajia:

• hallinnollinen tyyli – viralliset asiakirjat (virkakirjeet, sopimukset, pöytäkirjat, maksumuistutukset, reklamaatiot, hakemukset, ansioluettelot ja CV:t);
• juridinen tyyli – säädöstekstit (perustuslaki, lait, asetukset, ohjeet ja päätökset).

Näille ilmaisumuodoille ovat erityisen ominaisia:

• vakiintuneisuus:
  • mallinmukainen rakenne (usein lomakkeet ja hakemukset),
  • sanojen kaavamainen valinta,
  • vakiintuneiden fraasien käyttö (kuten ”arvoisa vastaanottaja” ja ”ystävällisin terveisin”),
  • lainasanojen hyväksytty käyttö;
• täsmällisyys:
  • yksiselitteiset termit,
  • tiiviit viestit,
  • vähäinen tai kokonaan puuttuva epiteettien käyttö,
  • tunnepitoisuuden ja kuvallisuuden välttäminen,
  • jako kappaleisiin, pykäliin ja kohtiin;
• direktiivisyys:
  • määräykset,
  • kiellot,
  • luvat;
• persoonattomuus:
  • persoonattomien verbimuotojen käyttö (kuten ”ilmoitetaan”, ”on suoritettu” ja ”pyydetään”);
  • toiminnan ilmaiseminen verbin yksikön kolmannen persoonan muodoilla (kuten ”Tuomioistuin pitää päätöksen voimassa…”);
  • vastaanottajaan viittaaminen usein kuka-pronominilla (kuten ”Se, joka tuomitaan vankeusrangaistukseen…”).

Tekstien otsikoissa ja allekirjoituksissa voidaan käyttää leimoja, jotka antavat asiakirjoille virallisen aseman.

Informatiivis-journalistinen tyyli

Niiden tehtävänä on välittää tietoa tietyistä tapahtumista. Informatiiviselle tyylille on ominaista ainoastaan tarkistettujen tietojen käyttö. Tiedot tulee esittää tiiviisti mutta samalla yksityiskohtaisesti. Kirjoittajan tulisi ilmaista asiat:

• persoonattomasti;
• puolueettomasti;
• kaavamaisesti;
• vähäeleisesti.

Journalistinen tyyli mahdollistaa pidempien tekstilajien, kuten kolumnien, artikkeleiden, esseiden ja reportaasien käytön. Tällöin tiedon lisäksi tärkeitä ovat tulkinta, arviointi ja kommentointi. Kirjoittaja voi esittää omia mielipiteitään ja pyrkiä vaikuttamaan vastaanottajiin. Sallittua on:

• monipuolisten kielellisten keinojen käyttäminen;
• puhekielisen ja tieteellisen tyylin sekä jopa taiteellisen tyylin yhdistäminen;
• ekspressiivisyys;
• tunnepitoisten sanojen käyttö.

Tieteellinen tyyli

Aiheiden ja tutkimusmenetelmien moninaisuuden vuoksi tämän tyylin keskeinen ominaisuus on sen epäyhtenäisyys. Yleisimpiä tieteellisiä tekstejä ovat artikkelit (esitetty väite → perustelu), tutkielmat (tietyn aiheen käsittely tietystä näkökulmasta) ja esitelmät (jotka laaditaan ensin kirjallisesti ja esitetään sen jälkeen suullisesti).

Tieteellisestä tyylistä voidaan erottaa kaksi alalajia:

• teoreettis-tieteellinen tyyli – asiantuntijoiden välinen viestintä, jolle ovat ominaisia:
  • runsas erikoissanaston ja tieteellisten termien käyttö,
  • moniosaisten lauseiden yleisyys,
  • objektiiviset lähtökohdat, jotka edellyttävät usein persoonattomia lauseita;
  • ekspressiivisten elementtien puuttuminen,
  • ilmaukset, jotka osoittavat kirjoittajan etäisyyttä tai epävarmuutta (kuten ”Voidaan olettaa…”).
• yleistajuinen tieteellinen tyyli – asiantuntijoiden ja maallikoiden välinen viestintä, jolle ovat ominaisia:
  • tiedon esittäminen kielellä, jota tieteenalaan perehtymättömät lukijat ymmärtävät,
  • journalistisille tai jopa taiteellisille teksteille tyypillisten ilmausten käyttö,
  • metaforien, vertailujen ja kuvausten käyttäminen aiheen ymmärtämisen helpottamiseksi.

Taiteellinen tyyli

Kirjoittajat voivat käyttää monenlaisia tyylikeinoja ja rikasta, kuvallista sanastoa sekä luoda kokonaan uusia sanoja ja sanayhdistelmiä.

Sallittuja ovat:

• kielivirheet;
• kielelliset tyylittelyt (kuten arkaismit, puhekielisyydet ja tieteenalalle tyypillinen sanasto);
• muihin kielityyleihin kuuluvat sanat.

Oma kielityyli

Joskus ilmaisutyyli auttaa tunnistamaan kirjoittajan. Tämä liittyy yleensä tiettyjen ilmausten käyttöön, tiettyjen tyyliä luovien elementtien hyödyntämiseen tai omaleimaiseen tapaan rakentaa lauseita. Tällaiset keinot ovat tyypillisiä erityisesti kirjallisille tekstilajeille, kuten runoudelle, mutta myös esseille ja kolumneille.

Mahdollisuus tunnistaa kirjoittaja tekstinäytteiden perusteella on kiistaton etu taiteellisessa ilmaisussa. Sen ulkopuolella oman tyylin käyttöä on yleensä rajoitettava huomattavasti. Erilaisten sisältöjen, erityisesti asiakkaan tilauksesta tuotettavien tekstien, kirjoittaminen edellyttää tarkkojen vaatimusten, kuten SEO-tavoitteiden, noudattamista. Näin voidaan saavuttaa tiettyjä tavoitteita. Tällöin tekstin tehokkuus on tärkeämpää kuin kirjoittajan henkilökohtainen kielityyli.

Tyylillinen harmonia – miten tyylivirheitä vältetään?

Jos tehtävänäsi on kirjoittaa tiettyä kielityyliä noudattava teksti, sinun on tiedettävä sen ominaispiirteet ja noudatettava tyylillisen harmonian periaatteita. Sen ansiosta teksti on yhtenäinen, johdonmukainen ja tietyn tyylin mukainen, mikä lisää mahdollisuuksia tulla ymmärretyksi oikein.

Jos haluat välttää viestinnän epäonnistumiseen johtavia virheitä, muista kolme sääntöä:

1. sovita käyttämiesi sanojen tyyli tekstiin (esimerkiksi informatiivis-journalistisessa tyylissä kannattaa välttää tunnepitoisten puhekielisten ilmausten – kuten kiertoilmausten, puhekielisyyksien, ekspressiivisten ilmausten ja kirosanojen – runsasta käyttöä);
2. pidä lauseessa kiinni valitusta tyylistä ÄLÄKÄ SEKOITA eri tyyleihin kuuluvia sanoja (esimerkiksi viranomaiskielen käyttäminen suorassa arkisessa viestinnässä voi tuntua vaikeaselkoiselta);
3. käytä kielellisiä tyylittelyjä vain, kun niille on perusteltu syy (esimerkiksi arkaismien tehtävänä on herättää tietyn aikakauden tyyli eloon; muuten vanhentuneiden sanojen lisääminen puhekieleen on täysin tarpeetonta).