Kerronta – mitä se on ja millaisia kerrontatyyppejä on olemassa?

Mitä kerronta tarkoittaa?

Sen tehtävänä on siis välittää teoksen juoni lukijoille ja esitellä teoksen fiktiivinen maailma. Kertoja puolestaan on kirjailijan luoma fiktiivinen henkilö, joka kertoo tapahtumien kulun.

Kerrontatapa vaikuttaa teoksen ymmärtämiseen ja myöhempään tulkintaan, joten kertojan rakenne kannattaa sovittaa proosateoksen tyyliin.

Proosan yleisimmät kerrontatyypit

Perinteisessä kerronnan typologiassa erotetaan yleensä kolme kerrontatyyppiä, jotka poikkeavat toisistaan käytetyn kieliopillisen muodon perusteella:

• minäkerronta,
• sinäkerronta,
• hän- eli ulkopuolinen kerronta.

Valitusta kerrontatyypistä riippuen kertoja voi tietää tapahtumista enemmän tai vähemmän, ja joskus hän on myös yksi romaanin henkilöhahmoista.

Minäkerronta

Näin lukija pääsee käsiksi henkilöhahmon tunteisiin, kokemuksiin ja ajatuksiin sekä voi joutua tapahtumien keskelle tavalla, joka usein puuttuu muista kerrontatyypeistä. Todellisuus esitetään kuitenkin aina subjektiivisesti, eikä muiden henkilöhahmojen ajatuksiin ole mahdollista päästä käsiksi.

Minäkerrontaa käytetään usein päiväkirjaa tai muistelmaa muistuttavissa teoksissa, mutta myös ihmissuhderomaaneissa, rikosromaaneissa, fantasiassa ja muissa teoslajeissa.

Tässä kerrontamuodossa kirjailija voi käyttää preesensiä (”Lähden kotoa ja alan katsella ympärilleni”) tai imperfektiä (”Olin niin väsynyt, että nukahdin muutamassa minuutissa”). Menneen ajan minäkerrontaa käytetään esimerkiksi Charles Bukowskin romaanissa Naiset, kun taas Suzanne Collins käyttää preesensiä romaanissa Nälkäpeli.

Sinäkerronta

Näin lukija osallistuu juoneen, vaikka hän ei tiedä, mihin tarina on menossa, eikä hän pysty samalla tutustumaan muiden henkilöhahmojen tunteisiin.

Tämä on harvimmin käytetty kerrontatyyppi, jota hyödynnetään yleensä lyhyissä teksteissä, kuten novelleissa. Sitä käytti muun muassa Viktor Pelevin teoksessaan Lapsuuden ontologia.

Kolmannen persoonan kerronta

Näin voidaan saada laajempi kokonaiskuva: henkilöhahmojen ajatuksia välitetään usein vapaana epäsuorana esityksenä, eikä kertojan tietämyksen tarvitse rajoittua päähenkilöön.

Kolmannen persoonan kerronta helpottaa juonen rytmittämistä ja mahdollistaa nopeat siirtymät paikasta ja ajasta toiseen, jotta muiden henkilöhahmojen kokemukset voidaan tuoda esiin. Tällaisissa romaaneissa lukija voi tutustua kaikkien henkilöhahmojen vaiheisiin ja samalla ottaa etäisyyttä tapahtumiin tarkastellen niitä ulkopuolisen kertomuksen kautta.

Kirjailijat käyttävät kolmannen persoonan kerronnassa imperfektiä esimerkiksi Agatha Christien rikosromaanissa Idän pikajunan arvoitus tai preesensiä Hilary Mantelin romaanissa Susipalatsi.

Miten kertojatyypit tunnistaa?

Edellä mainittujen persoonan perusteella määriteltävien kerrontatyyppien lisäksi on olemassa muita luokituksia, joissa kertoja luokitellaan hänen tietojensa ja romaanissa hoitamansa tehtävän perusteella. Miten nämä tyypit eroavat toisistaan?

Kertoja ja hänen tietämyksensä

Kertojan tietämyksen tason perusteella proosateoksissa erotetaan:

• kaikkitietävä kertoja – hänellä on rajaton tieto tapahtumista, hän tuntee kaikkien henkilöhahmojen lausumattomat ajatukset, tietää menneisyyden ja tulevaisuuden sekä kommentoi ja arvioi tapahtumia (esimerkiksi Leo Tolstoin Sota ja rauha);
• rajoittunut kertoja – hän liittyy yhteen tai useampaan henkilöhahmoon, joihin hänen tietonsa rajoittuvat (esimerkiksi George Orwellin 1984).

Kertoja ja hänen roolinsa romaanissa

Sen mukaan, mikä tehtävä kertojalla on teoksessa, voidaan erottaa kolme kertojatyyppiä:

• minäkertoja – aktiivinen tapahtumien osallistuja, joka kertoo omasta näkökulmastaan;
• personaalinen kertoja – kertoo tarinan yhden henkilöhahmon silmin, mutta tämä henkilöhahmo ei itse toimi kertojana (esimerkiksi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo);
• auktoriaalinen kertoja – kertoo kommentoijan tai tarkkailijan näkökulmasta, ei osallistu tapahtumiin mutta kommentoi niitä (esimerkiksi Émile Zolan Thérèse Raquin).

Muut kerrontatyypit

Proosan peruskerrontatyyppien lisäksi kirjailijat käyttävät myös harvinaisempia kerrontamuotoja.

Yksi kiinnostava keino on esimerkiksi behavioristinen eli objektiivinen kerronta, joka rajoittuu ulkoapäin havaittavissa olevien asioiden kuvaamiseen eikä mene henkilöhahmon tunteiden sisään. Kertoja kuvaa siis henkilöhahmojen eleitä, puhetta ja käyttäytymistä objektiivisesti. Tällaista tyyliä käytetään esimerkiksi Ernest Hemingwayn novellissa Valkoiset elefantit.

Joissakin romaaneissa käytetään myös epistolaarista kerrontaa, joka perustuu kirjeiden, päiväkirjojen tai muiden asiakirjojen esittämiseen. Tällöin ensimmäiseen persoonaan kirjoitettu sisältö kuljettaa lukijaa teoksen juonen läpi. Tämä kerrontatyyppi yhdistetään yleensä toiseen kerrontamuotoon, kuten Goethen teoksessa Nuoren Wertherin kärsimykset.

Yksi kerrontatyyppi voi olla myös kollektiivinen kerronta, jossa tarinan kertoo kollektiivinen subjekti eli ”me”, esimerkiksi kokonainen yhteisö tai henkilöhahmojen ryhmä yksittäisen kertojan sijaan. Tätä kerrontatyyppiä käytetään esimerkiksi Christiane F:n teoksessa Me lapset eläintarhan varjoista.

Kiinnostava vaihtoehto on myös tajunnanvirtakerronta, jossa henkilöhahmon sisäiset ajatukset ja tunteet esitetään kaoottisesti, usein ilman selkeää logiikkaa tai välimerkkejä, jotta ajattelun luonnollinen kulku välittyy. Sitä käytetään esimerkiksi Marcel Proustin teossarjassa Swannin tie.

Mikä kerrontatyyppi kannattaa valita?

Rikosromaaneissa, joissa tapahtumat on tarpeen esittää eri näkökulmista, kannattaa usein käyttää kaikkitietävää kolmannen persoonan kertojaa. Ihmissuhderomaaneissa, joissa henkilöhahmojen tunteet ja ajatukset ovat tärkeämpiä, parempi valinta voi olla minäkerronta tai personaalinen kertoja.

Kirjailijat eivät usein valitse yhtä ainoaa kerrontamallia, vaan yhdistävät samassa teoksessa useita tyyppejä ja luovat niin sanottua sekoitettua kerrontaa tai käyttävät monipersoonakerrontaa. Näin tarina on paljon helpompi esittää eri näkökulmista ja samalla säilyttää oma tyyli.